”Pyhien ja pyhäinjäännösten palvonta” ovat asioita, joilla monia protestantteja on vuosisadasta toiseen vakuutettu katolisen uskon vääryydestä. Samalla esitetään, että oletettu pyhien palvonnan kultti kehittyi keskiajalla ja reformaatio ”uskonpuhdistuksena” sitten oikaisi nämä erehdykset ja palasi takaisin alkuperäiseen uskoon. Mutta katolilainen kirkko ei ole varsinaisesti muuttanut opetustaan pyhistä. Onko se näin osoittanut pitäytyvänsä keskiaikaisessa harhassa?
Ensimmäinen asia, joka on hyvä tietää, on etteivät katoliset palvo pyhiä eivätkä pyhäinjäännöksiä. Palvonta (lat. latria) kuuluu yksin Jumalalle. Pyhille sen sijaan osoitetaan kunnioitusta (lat. dulia) (katso myös Maria). Toiseksi pyhien kunnioituksen kultti ei syntynyt keskiajalla, vaan siitä on todisteita kristinuskon varhaisimmilta ajoilta. Seuraava katkelma toisella vuosisadalla (n.155-177) kirjoitetusta ”Polykarpoksen marttyyriosta” valaisee asiaa. Polykarpos oli Smyrnan piispa, jonka marttyyrikuolemaa teksti on edellä kuvannut:
[v]anhurskasten sukukunnan vastustaja, kateellinen ja pahansuopa henki oli nähnyt Polykarpoksen suurenmoisen marttyyrikuoleman sekä hänen alusta alkaen nuhteettoman vaelluksensa, samoin sen, miten hän nyt seppelöitynä katoamattomuuden seppeleellä oli saanut haltuunsa kiistattoman voittopalkinnon. Niinpä hän pyrki kaikin keinoin siihen, ettemme me saisi haltuumme vainajan tomumajaakaan. Monet olisivat mielellään sen ottaneet, näin saadakseen yhteyteensä edes hänen pyhän ruumiinsa jäännökset [eli reliikit]. Siksi paha henki yllytti Herodeen isän Niketeen, joka muuten oli Alken veli, anomaan asianomaiselta virkamieheltä, ettei tämä suostuisi luovuttamaan ruumista, jotteivät kristityt, niinkuin hän sanoi, hylkäsisi Ristiinnaulittua ja alkaisi hänen sijastaan palvoa Polykarposta [kuulostaako tutulta?]. Näin hän teki juutalaisten yllytyksestä ja heidän tukemanaan. Juutalaiset pitivät myös tarkoin silmällä meitä, kun me olimme hankkeissa ottaa vainajan roviolta. Eiväthän he tienneet, ettemme me milloinkaan voi jättää Kristusta, joka on kärsinyt koko maailman tähden, viaton syntisten tähden, emmekä ruveta palvomaan jotakuta toista [näin katoliset vakuuttavat tänä päivänäkin, mutta heitä ei uskota]. Häntä me kumarramme, sillä hän on Jumalan Poika, mutta marttyyreita me rakastamme, koska he ovat Herran opetuslapsia ja seuraajia, ja tässä me menettelemme heidän verrattoman kiintymyksensä mukaisesti, jota he ovat osoittaneet omaa kuningastaan ja opettajaansa kohtaan. Kunpa mekin pääsisimme heidän seuraansa, opetuslapsiksi yhdessä heidän kanssaan!
Mutta kun sadanpäämies näki, mikä kiistanhalu juutalaisissa oli herännyt, hän ei antanut kenellekään oikeutta vainajaan, vaan poltti hänet roomalaisen tavan mukaan. Näin ollen me saatoimme myöhemmin ottaa huostaamme hänen luunsa, arvokkaammat kalliita kiviä ja kultaa koetellummat; ne me talletimme niiden arvoa vastaavaan paikkaan [vastaa nykyistä käytäntöä]. (Polykarpoksen marttyyrio, 17-18, teoksessa Apostoliset isät. suom. Heikki Koskenniemi).
Pyhien kunnioittaminen ja reliikkikultti eivät siis syntyneet keskiajalla. Alusta asti kultin torjumiseen on käytetty samoja argumentteja.
Entä sitten pyhien puoleen kääntyminen? Kukaan katolilainen ei kiistä, että ”on vain yksi välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä” (1. Tim. 2:5). Mutta kukaan ei myöskään kyseenalaista toisten puolesta rukoilua itsessään. Jos maan päällä olevat voivat rukoilla toinen toistensa puolesta ilman että ”yhden Välittäjän” kunnia kärsii, mikseivät sitten taivaassa olevat pyhät voisi yhtä lailla? Esirukoilussa on kyse välitystehtävästä vähäisemmässä merkityksessä. Jobin kirjassa esimerkiksi enkeleitä kutsutaan tässä mielessä välittäjiksi: ”Jos silloin on hänen puolellansa enkeli, välittäjä, yksi tuhansista, todistamassa ihmisen puolesta hänen vilpittömyyttään, niin Jumala armahtaa häntä ja sanoo: ’Vapauta hänet, ettei hän mene hautaan; minä olen saanut lunnasmaksun’” (Job. 32:33, v. 1933 käännös).
Apostolien teot kuvaa, kuinka”Jumala teki ennennäkemöttämiä voimatekoja Paavalin kätten kautta. Jopa pääliinoja ja muita Paavalin käyttämiä vaatekappaleita vietiin sairaiden päälle, ja taudit kaikkosivat ja pahat henget lähtivät pois” (Apt. 19:11-12). Miksi? Voidaan sanoa, ettei Paavalin pyhyys ollut lähtöisin hänestä itsestään, vaan Jumalasta: Paavalista oli tullut Jumalan pyhyyden välikappale. Sama ajatus liittyy pyhien puoleen kääntymiseen ja pyhäinjäännöksiin.
Vanhassa testamentissa on kuvaus siitä, että edesmenneet pyhät rukoilevat puolestamme: Juudas Makkabilainen rohkaisee toisessa Makkabilaiskirjassa Israelilaisia näkemällään unella, jossa ”hänelle ilmestyi entinen Onias, entinen ylipappi, hieno ja jaloluonteinen mies, jolla oli vaatimattomat tavat, miellyttävä käytös ja hyvät puhujanlahjat ja joka jo lapsuudestaan asti oli harjaantunut kaikenlaisiin hyveisiin. Onias kohotti kätensä ja rukoili koko Israelin kansan puolesta. Sitten ilmestyi samalla tavoin toinen mies, harmaahapsinen, kunnianarvoisa vanhus, jota ympäröi ihmeellinen, ylivertainen vallan ja voiman tuntu. Onias sanoi: ’Tämä mies rakastaa veljiään ja Israelin kansaa, hän rukoilee paljon kansan puolesta ja koko pyhän kaupungin puolesta. Hän on Jeremia, Jumalan profeetta’ ” (2. Makk. 15:12-14).
Kuvauksessa taivaassa oleva pyhä (tässä Jeremia) rukoilee maan päällä olevien puolesta. Taivaassa olevat poisnukkuneet ovat kristillisen uskon mukaan elossa ja odottavat jollain tavalla vielä ruumiin ylösnousemusta, joka tapahtuu ennen viimeistä tuomiota. Emme tarkalleen tiedä, millainen heidän olomuotonsa on, mutta kirkko on historiansa aikana aina tuntenut heidän esirukoustensa avun.
Vanhassa testamentissa itse asiassa mainitaan kuolleidenkin jollain tavalla rukoilevan: kun israelilaiset Barukin kirjassa tunnustavat katuen omia ja isiensä syntejä, kirjoittaja lausuu: ”Kaikkivaltias Herra, Israelin Jumala, kuule kansamme kuolleitten rukous, vaikka he ovat tehneet syntiä sinua vastaan” (Baruk 3:4). Miten kyseinen teksti pitäisi tulkita on toinen kysymys. Kirkon käytäntö on pyytää esirukouksia taivaassa olevilta pyhiltä ja rukoilla vielä puhdistumassa olevien (”niiden, jotka ovat tehneet syntiä”) puolesta. Kirkko opettaa asiasta muun muassa näin:
”Aina siihen asti, kunnes Herra saapuu kunniassaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan (vrt. Matt. 25:31) ja kuolema on kukistettu ja kaikki alistettu hänen jalkojensa alle (vrt. 1. Kor. 15:26-27), toiset hänen opetuslapsistaan vaeltavat maailmassa, toiset ovat eronneet tästä elämästä ja heidät puhdistetaan, kun taas toiset katselevat jo kirkkaudessa ’yhtä ainoata kolmiyhteistä Jumalaa sellaisena kuin hän on'” (Vatikaanin toinen kirkolliskokous, Lumen Gentium, 49)
Mitä taivaassa olevat pyhät tekisivät elleivät he rukoilisi? Miksi sitä pitäisi epäillä? Aiheeseen liittyy mielenkiinteinen kysymys Raamatun kaanonista.
Jos Raamatun ohella katsotaan lopuksi kirkkoisien todistusta käsillä olevasta aiheesta, Augustinus opetti esimerkiksi seuraavaa:
”Herran pöydässä [siis alttarilla messussa] emme muistele marttyyreita samalla tavalla kuin muita, jotka lepäävät rauhassa, siten että rukoilisimme heidän puolestaan [rukoilemme siis kuolleiden puolesta], mutta pikemmin että he [marttyyrit], rukoilisivat meidän puolestamme, että seuraisimme heidän jälkiään” [muistelemme marttyyreja jotta he rukoilisivat puolestamme] (Saarnoja Johanneksen evankeliumista, 84).
ja
”Kristitty kansa viettää yhdessä marttyyrien muiston uskonnollista juhlaa, sekä rohkaistakseen heidän seuraamistaan, sekä siksi, että se [kristitty kansa] voisi tulla osallisiksi heidän ansioistaan
Voit lukea halutessasi lisää Vatikaanin Radion verkkosivujen artikkelista ”Mitä pyhäksi julistaminen tarkoittaa?”.
Tietoa katolisesta uskosta 